maanantai 17. syyskuuta 2018

Asioilla on tapana järjestyä.

                                                   - Asioilla on tapana järjestyä!

                                                   - Kyllä se siitä!

                                                   - Anna itsellesi aikaa!

                                                   - Elämä kantaa!


Kaikki on kuultu. Tiedän, että kukaan ei näitä lauseita sano pahalla vaan hyvällä. Siinä tilanteessa kuin minä olin, nämä lauseet enemmänkin v*tutti kuin auttoi. Minua auttoi eniten se, että minua kuunneltiin ja tuettiin. Uituani syvimmissä vesissä ja pohjamudissa en edes itse sanonut itselleni näitä lauseita koskaan sillä en uskonut hetkeäkään, että mikään enää järjestyisi. Toivo kaikkeen oli karannut jo ajat sitten. Järjestelin perheen taloutta, tutkin vakuutukset  ja laskin pärjäisikö mieheni lasten kanssa yksin. Olin varma, että lopulta hukun niihin syviin vesiin ja mutiin.





Ensimmäisellä käynnillä psykiatrin luona minulta kysyttiin, että minkälaisia ajatuksia sinulla on? Voisitko kuvailla niitä? Ajatukset lensi kuin pingispallo tyhjässä huoneessa. Mistään en saanut kiinni. Ajatukset hyppivät aiheesta toiseen hetkessä. Olin varma, että sekoan.
Miltä ahdistus tuntuu? Tiedätkö ne pienet perhoset vatsassa kun ihastuu? Minulla oli niitä perhosia sisälläni tuhansia ja ne olivat pahoja ja mustia. Perhoset kiertyivät sisuskalujen ympärille ja puristivat niitä niin, että meinasin tukehtua. Joka päivä ne yritti porautua minusta läpi. 
Vihasin nukkumaan menoa, koska silloin perhoset olivat voimakkaimmillaan.


Nyt nuo asiat ovat muisto vain. Elämä todellakin kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Silloin kuin minulle tarjottiin osastohoitoa, en voinut edes kuvitella olevani erossa perheestä. Kieltäydyin ja olin perheeni kanssa. Se rakkaus mikä tässä talossa asuu on sanoinkuvaamaton. Sellaista rakkautta toivon ihan kaikille ihmisille. Lapset tiesi, että äitin mieli on väsynyt. Äiti ei mene töihin. Äiti lepää. 
Alkuun nukuin paljon. Keho ja mieli huusi lepoa. Ajatuksista alkoi pikkuhiljaa saada kiinni. En tuntenut enää itseäni hulluksi. Olin vaan ollut kuoleman väsynyt. Pienet asiat tuottivat suurta iloa. Tuore kahvi aamuisin, puolison silittely, auringonpaiste, kevään tuoksu ja hymyilevät lapset.

Suurista asioista pääsee yli ja ympärikin. Vahvuus löytyy meistä jokaisesta. Minä tarvitsin apua sen kaivamiseen. Lääkäri kysyi eilen "Tunnetko, että elämä on normaalia?" Mitä on normaali? Minulla ei ole mitään hajua mitä se on! Ehkä sekin vielä tulee. Nyt eletään päivä kerrallaan. Välillä on päiviä jolloin ei jaksa mitään. Silloin levätään. Ei pakolla vaan ilolla. Nykyään tunnistan voimavarani, enkä enää piiskaa itseäni ylisuorittamaan. 
Jos jotain olen tällä matkalla oppinut niin se on se kliseistä suurin "Meillä on vain yksi elämä"! Miksi tekisi mitään mikä ei tee sinua onnelliseksi tai voimaan hyvin? Sinua on vain yksi olemassa ja sinun tehtäväsi on huolehtia sinun onnesta. Pakko ei ole kuin kuolla. Aina löytyy vaihtoehtoja ja apua. Pitää vain uskaltaa!


Reeta


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Suklaabrownie ilman maitoa ja valkoista sokeria

Tänä syksynä olen saanut palan itseäni takaisin! Pari vuotta kadoksissa ollut luova puoli minusta on palannut. En ole koskaan ollut mas...