maanantai 17. syyskuuta 2018

Pienin askelin


Ensimmäisenä sain diagnoosin vakavasta masennuksesta. Keskusteltiin parin vuoden aikaisista tapahtumista, vastoinkäymisistä ja ihmissuhteista. Minun masennukseni johtui pääosin ihmissuhteista. Hain hyvää oloa miellyttämällä muita ihmisiä ja nielin kaiken kiltisti. Muistan istuneeni kuntosalin venyttelyhuoneessa ja miettiväni miten isolla kahvakuulalla pitäsi hakata jalkaa jotta se katkeaisi. Pääsisi lepäämään. Ylisuoritin niin työssä kuin harrastuksissa. On sanomattakin selvää, että laihdutus ja tavoitteellisesti treenaaminen ei onnistu jos henkinen puoli ei ole kunnossa. Treenasin silti. Kävin salilla yöllä jotta saisin olla yksin. Revin ja riuhdoin itkuun ja kipuun asti. Halusin tuntea jotain.
Alkuvuodesta mietin aamulla sängyssä, että miten minusta on voinut tulla näin laiska? Pelkkä ylös nouseminen oli työn ja tuskan takana. Pese hampaat, juo kahvi ja hymyile. No ei ollut ketään kelle hymyillä väkisin. Kello oli kaksitoista, mies oli jälleen hoitanut lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin. Koko ajan luulin, että olin laiska eikä mieleeni edes juolahtanut, että voisin olla henkisesti loppu!
Kello on neljä iltapäivällä. Valmistaudut henkisesti hakemaan nuorimmaisen päiväkodista. Astut portista sisään. Ei luoja tuo aina niin pirteä ja utelias hoitaja on töissä. Pikaisesti kelaat mielessä vastaukset valmiiksi. Elä ainakaan kysy meitä mihinkään tapahtumaan. Ei jaksa.
Joka aamu kirjaan ylös mitä pitää tänään suorittaa. Koska en pystynyt nukkumaan, en muistanut mitään. Lääkkeet laskin pöydälle ja työnsin kaikki kerralla suuhun. Jos olisin ottanut yhden kerrallaan purkista, en enää kohta muistanut olinko ottanut. Poissaolokohtauksia oli päivittäin. Usein töistä kotiin ajaessani havahduin olevani autossa kotipihassa. En muistanut matkasta mitään. Pelottavaa.
Tätä oli minun arki vielä huhtikuussa.
Kun asiat aukesi ja pääsin puhumaan ammattilaiselle helpotus oli suunnaton. Vaikeinta oli myöntää itselleen, että kaikki ei ole hyvin. Ensimmäisellä käynnillä sain vahvoja rauhoittavia jotta pystyisin nukkumaan. Kun pääsin kotiin väsymys vyöryi päälleni. Olisin voinut nukkua monta päivää. Rauhoittavien lisäksi otin vahvinta melatoonia. Sitten tuli uni.
Alkuun kävin juttelemassa pari kertaa viikossa. Asteittain käyntejä vähennettiin. Tällä hetkellä käyn kerran kuussa. Elämä hymyilee jälleen.

- Uskalla hakea apua! Onneksi uskalsin vaikka hirvitti. Pelottaa ajatellakkin missä olisin nyt ilman apua.
- Poista elämästäsi kaikki myrkylliset ihmissuhteet. Ihmiset jotka vain riistää. Tällä on ollut todella suuri merkitys omassa parantumisessa.
- Kerää itsellesi turvaverkko läheisistä ja ystävistä. Uskalla puhua avoimesti asiasta.
- Ota apu vastaan. Jos sukulainen tarjoutuu hoitamaan lapsiasi päivän niin se ei tee sinusta huonoa äitiä.

Reeta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Suklaabrownie ilman maitoa ja valkoista sokeria

Tänä syksynä olen saanut palan itseäni takaisin! Pari vuotta kadoksissa ollut luova puoli minusta on palannut. En ole koskaan ollut mas...